Kissaleukoosin aiheuttaa kissan leukemiavirus (FeLV). Virus tarttuu kissasta toiseen lähinnä syljen välityksellä, mutta myös muut eritteet (virtsa, uloste, kyynelneste) sisältävät virusta. Virus leviää myös maidon välityksellä emolta pennuille sekä istukan välityksellä syntymättömiin pentuihin.

Todennäköisin tartunta edellyttää melko läheistä ja pitkää kontaktia; tartunta voi välittyä esimerkiksi kissojen nuolessa toisiaan tai jos käytössä on yhteisiä hiekkalaatikoita. Leukoosivirus ei ole erityisen kestävä ympäristössä, sillä ihanteellisissakin olosuhteissa se säilyy tartuttamiskykyisenä vain joitakin tunteja. Mikä tahansa fyysisen lähikontaktin estävä keino katkaisee leukoosin leviämisen.

Tartunnan saaneista kissoista osa jää pysyviksi kantajiksi. Suurin osa kissoista pystyy kuitenkin parantumaan tartunnasta, mutta ennen paranemistaan ne erittävät virusta. Pienellä osalla kissoista virus piiloutuu luuytimeen (ajoittainen kantaja). Normaalioloissa tällainen kissa ei eritä virusta, mutta puolustuskyvyn heiketessä virusta saattaa erittyä (esim. näyttelystressi tai kortisonihoito).

Leukoosi aiheuttaa toisaalta kasvaimia (imusolmukkeet, perna, maksa, munuaiset, kateenkorva), toisaalta se altistaa toissijaisille tulehduksille (krooniset suu- ja hengitystietulehdukset, krooniset yleisinfektiot). Muita oireita voivat olla anemia, kuume, ripuli yms. yleisoireet. Lisääntymisongelmat sekä ongelmat tiineyden aikana voivat myös johtua leukoosista. Leukoosin ennuste on huono; pysyvät kantajat kuolevat yleensä 3-5 vuoden kuluttua tartunnasta. Hoitoa ei ole.

Leukoosin ennaltaehkäisyssä tärkeintä on kissojen testaus ja positiivisten kissojen eristys. Verinäytteestä määritetään virus. Positiivinen testitulos tarkoittaa, että kissalta löytyy virusta verestään. Testi on syytä uusia n. 12 viikon kuluttua. Mikäli testi on tällöinkin positiivinen, on kissa pysyvä kantaja. Mikäli testitulos on negatiivinen, kissa on todennäköisesti parantunut. Kuitenkin pienellä osalla virus on siirtynyt luuytimeen. Siitoskissat tulisi testata kissaliiton suositusten mukaisesti. Siitoskissojen omistajien tulee huolehtia siitä, että partneri on testattu. Perheen muut kissat on hyvä testata kerran.

Leukoosirokote estää taudin puhkeamisen rokotetussa kissassa, mutta rokotettukin kissa voi erittää virusta lyhyenä ajanjaksona ennen taudin torjumista. Kissa on testattava ennen ensimmäistä rokotuskertaa. Leukoosirokote ei kuulu kissan perusrokotuksiin, eikä sen käyttö Suomessa ole tarpeen kuin erityistapauksissa.

Immuunikadon aiheuttaa kissan immuunikatovirus (FIV). FIV -tartunta siirtyy tavallisimmin sylki-veri-kontaktina, esimerkiksi kissojen tapellessa tai veren välityksellä verensiirroissa. FIV ei helposti välity ruoka-astioiden, hiekkalaatikoiden tai muiden välineiden kautta. FIV ei myöskään tartu ihmiseen. FIV -infektio on yleisin ulkona vapaana kulkevilla, leikkaamattomilla uroskissoilla.

FIV -tartunnan oireet vaihtelevat taudin vaiheen mukaan. Vaiheita erotetaan kolme; akuutti vaihe, oireeton kantajavaihe ja krooninen tautivaihe. Akuutin vaiheen oireet ovat yleensä lieviä ja ilmaantuvat 1-2 kuukauden kuluttua tartunnasta. Oireita ovat muun muassa sahaava kuume ja imusolmukkeiden suureneminen. Oireet kestävät muutamista viikoista kuukausiin ja häviävät itsekseen. Tästä alkaa oireeton kantaja-vaihe, joka voi kestää jopa vuosia. Osa kissoista siirtyy kolmanteen, krooniseen vaiheeseen, jossa elimistön puolustuskyky vähenee ja kissa sairastuu erilaisiin tulehduksiin. Näitä ovat suun ja ylempien hengitysteiden tulehdukset, krooninen ripuli ja laihtuminen, krooniset ihotulehdukset ja silmän sidekalvon tulehdukset. Krooninen tautivaihe kestää kuudesta kuukaudesta kolmeen vuoteen ja päättyy kuolemaan. Hoitoa ei ole.

Immuunikadon ennaltaehkäisyssä tärkeintä on kissatappeluiden ehkäisy pitämällä kissat sisällä tai valvotuissa olosuhteissa ulkona, kissojen testaus ja positiivisten kissojen eristys. Verinäytteestä määritetään vasta-aineet, jotka ilmaantuvat 2-4 viikon kuluttua tartunnasta. Vasta-aineet näkyvät testissä kissan kuolemaan asti.

Siitoskissat tulisi testata Kissaliiton suositusten mukaisesti. Siitoskissojen omistajien tulee huolehtia siitä, että partneri on testattu. Perheen muut kissat olisi hyvä testata kerran. Rokotetta ei ole.

Ylempien hengitysteiden infektioita aiheuttavat muun muassa herpesvirus (FHV) eli rinotrakeiittivirus ja kalikivirus (FCV) – yhteensä yli 80 % tapauksista. Lisäksi aiheuttajana voi olla Chlamydia felis tai Mycoplasma felis -bakteerit. Tartunta siirtyy pääasiassa kissasta toiseen, mutta voi tarttua joskus myös epäsuoran kontaktin (mm. ihmisen) kautta. Herpesvirus säilyy elimistön ulkopuolella enintään 24 tuntia ja kalikivirus voi säilyä jopa viikon. Klamydia säilyy huonosti elimistön ulkopuolella. Mykoplasma taas voi kuulua hengitysteiden normaaliflooraan ja myös se säilyy huonosti elimistön ulkopuolella.

Hengitystieinfektiot leviävät herkästi. Todennäköisin leviämispaikka on monikissainen kissala, jossa kissat ovat tekemisissä keskenään.
Tartuntojen itämisajat vaihtelevat puolesta viikosta pariin viikkoon. Tavallisimpia varhaisoireita ovat alakuloisuus, ruokahaluttomuus, kuume ja niiskutus, myöhemmin mukaan kuvaan tulevat sierain- ja silmävuoto, silmän sidekalvon tulehdus ja joskus hengitysvaikeudet ja yskä. Herpes aiheuttaa yleensä vakavammat oireet, kaliki lievemmät. Lisäksi kalikitartunnassa ovat kielen ja kitalaen haavaumat sekä niveltulehdukset usein mukana, muuten oireettomilla kantajilla on usein haavainen ientulehdus. Klamydiassa keskeisin piirre on märkivä silmän sidekalvon tulehdus ja silmämunan pullistuminen. Herpes ja klamydia altistavat abortteihin.

Herpesvirustartunnan saaneet jatkavat viruksen eritystä koko loppuelämänsä ajoittain esim. stressin seurauksena. Tällöin kissalla on lieviä oireita. Kalikivirustartunnan saaneista kissoista osa paranee noin kuukauden kuluessa, osa jatkaa viruksen eritystä puolikin vuotta ja jotkut jopa vuosien ajan. Virustartuntoihin ei ole varsinaista lääkehoitoa, tukihoitona pyritään lievittämään oireita. Klamydia bakteeritartunnan saaneet kissat erittävät bakteeria aluksi puolentoista vuoden ajan jatkuvasti ilman lääkehoitoa. Tämän jälkeen bakteeria erittyy ajoittain stressin seurauksena, yleensä oireitta. Lääkehoitona klamydiatartunnassa käytetään tetra- tai doksisykliiniä sekä suun kautta että paikallisesti silmiin neljän viikon ajan. Perheen kaikki kissat on hoidettava samanaikaisesti. Paras hoitotulos taataan uusimalla lääkehoito puolen vuoden kuluttua. Oikein hoidettu kissa paranee täydellisesti. Mykoplasma vaatii usein myös pitkän antibioottikuurin. Vaikka oireet paranevatkin usein viikossa, bakteeri jää helposti solujen sisälle elämään. Koska mykoplasma-bakteerilta puuttuu soluseinä, siihen ei tehoa esim. penisilliini, vaan on käytettävä esim. doksisykliiniä jopa 42 vuorokauden ajan.

Määritettäessä ylempien hengitysteiden infektioista vapaita kissaloita on selvitettävä, onko kissalassa esiintynyt kliinisiä tautitapauksia. Jos kissala on näistä taudeista vapaa, ennaltaehkäisyssä tärkeintä ovat rokotukset ja uusien yksilöiden karanteeni ennen kissalaan tuomista. Jos kissalassa on ollut tautitapauksia, tärkeintä taudinkulun rajoittamisessa ovat rokotukset, emon ja pentujen eristäminen ja oireiden lievittäminen.

Diagnoosi voidaan todentaa osoittamalla esimerkiksi limakalvo- tai silmäeritenäytteestä virusta tai bakteeria erilaisin laboratoriomenetelmin. Oireettomien kissojen negatiivisten tulosten tulkinnassa tulee kuitenkin olla varovainen, koska oireettomilta kissoilta on helppo saada valheellisesti negatiivinen näyte, jos kissa ei sillä hetkellä eritä patogeeniä. Lisäksi herpeksen todentamiseen näytteessä pitää olla myös soluja, pelkkä erite ei riitä, koska virus on nimenomaan solujen sisällä.

Herpes- ja kalikirokotteet kuuluvat kissan perusrokotuksiin ja myös klamydiaa vastaan voidaan rokottaa. Ks. Rokotukset.

Kissaruton aiheuttaa kissan parvovirus (FPV). Virusta eritetään kaikkiin eritteisiin (virtsa, uloste, sylki, oksennukset) ja se tarttuu joko suoraan kissasta toiseen tai likaisten astioiden, hiekka-astioiden, häkkien, ihmisten, maaperän jne. välityksellä. Virus siirtyy myös istukan välityksellä syntymättömiin pentuihin. Kissarutto tarttuu helposti, virus säilyy tartuntakykyisenä huoneenlämmössä jopa vuoden. Virus kestää erittäin hyvin erilaisia desinfektioaineita, muun muassa alkoholeja, eetteriä ja kloroformia. Kissa erittää virusta noin vuorokauden kuluttua tartunnasta (oireita ei vielä ole), ja eritys jatkuu parisen viikkoa.

Itämisaika on 4-6 vuorokautta. Oireina ovat kuume, alakuloisuus ja täydellinen syömättömyys. Oksentelu on yleistä, ja voimakas ripuli kehittyy parin päivän sisällä. Sairauden loppuvaiheessa eläin on alilämpöinen. Eläin kuolee yleensä viiden päivän kuluessa oireiden alkamisesta. Kuolleisuus on 25-90 %. Täydellinen parantuminen kestää useita viikkoja. Kissarutto voi olla myös oireeton, tai sairaus voi kehittyä niin nopeasti, ettei oireita ehdi tulla, vaan kissa löydetään kuolleena. Kissaruttovirus aiheuttaa myös abortteja. Kissanpennut, jotka ovat saaneet tartunnan sikiöaikana, voivat syntyä kuolleina tai kuolla muutaman päivän sisällä syntymästä. Oireina kissanpennuilla on horjuvaa kävelyä ja tasapainohäiriöitä niiden alkaessa liikkua enemmän. Pennut voivat kasvaa ja kehittyä muuten normaalisti, mutta liikkuminen ei parane koko kissan elinaikana. Varsinaista hoitoa kissaruttoon ei ole, tukihoito (antibiootit, nestehoito, vitamiinit, pakkosyöttö) voi pelastaa kissan hengen. Kissaruttorokote kuuluu kissan perusrokotuksiin. Ks. Rokotukset

Kissojen koronavirus on erittäin yleinen suolistovirus, joka tarttuu helposti kissasta toiseen ja voi tarttua kissaan myös ihmisen tai pintojen välityksellä. Tutkimuksissa on todettu, että 25-40 % yhden-kahden kissan ja 90 % kolmen tai useamman kissan talouksista on koronaviruspositiivisia. Pääasiallinen tartunnanlähde on uloste, mutta tartunnan voi saada myös syljen tai pintojen välityksellä. Pennut saavat tartunnan yleensä emoltaan jo ennen vieroitusta. Virus voi säilyä tarttumiskykyisenä kuivilla pinnoilla jopa 7 viikkoa, joten eristäminen ei ole tehokas keino estää tartuntaa. Kannattaa huomata, että vaikka koronavirus tarttuu erittäin helposti, mutatoitunut FIP-virus ei enää tartu, sillä se menettää tartuttamiskykynsä samassa ”mutaatioryppäässä”, jossa se saa kyvyn siirtyä lisääntymään valkosoluihin.

Koronavirus ilmenee lievänä ripulina, mutta infektio voi olla myös täysin oireeton. Oireileva kissa paranee yleensä muutaman viikon kuluessa. Joillekin yksilöille koronavirus saattaa kuitenkin aiheuttaa kroonista ripulointia. Infektoitunut kissa erittää virusta kaikissa eritteissään (ulosteet, sylki), ja suurimmaksi osaksi eritys tapahtuu ennen taudin kliinisten oireiden ilmenemistä. Noin 10-15 % kissoista jää kroonisiksi kantajaksi, jotka jatkavat muiden kissojen tartuttamista läpi elämänsä. Kissat, joiden soluvälitteinen puolustus on nopeaa ja tehokasta, selviävät tartunnasta ilman tautia.

Vain pieni osa (n. 5 %) koronavirustartunnan saaneista kissoista sairastuu FIP:iin. FIP:n ennaltaehkäisyssä tärkeintä on pitää kissojen stressitasot alhaalla ja huolehtia pentujen ja aikuisten kissojen parhaasta mahdollisesta vastustuskyvystä. Tutkimuksissa on todettu, että joillakin roduilla on suurempi taipumus sairastua FIP:iin. Syytä ei vielä tiedetä, mutta vaikuttaa siltä, että taustalla on perinnöllistä alttiutta. Näissä roduissa kannattaa valikoida siitokseen yksilöitä, joilla ei ole FIP-jälkeläisiä. Tai jos rodun pieni geenipooli ei tätä mahdollista, ei ainakaan tee samoilla yhdistelmillä uusia pentuja, vaan koittaa löytää mahdollisimman eritaustaisen parituskumppanin.

Koronavirusten lisääntyessä niissä tapahtuu runsaasti geenimutaatioita. Normaalisti koronavirukset elävät suolen epiteelisoluissa, mutta joskus ne ”onnistuvat” mutatoitumaan sellaisiksi, että kykenevätkin infektoimaan elimistön immuunipuolustuksesta vastaavia valkosoluja. Näitä mutatoituneita koronaviruksia kutsutaan FIP-viruksiksi. Valkosolujen mukana virukset pääsevät leviämään ympäri elimistöä verisuonia ympäröiviin kudoksiin aiheuttaen eri puolella kehoa olevia tulehduksia. Taudinkuvaan vaikuttaa suuresti se, mihin elimiin mutatoitunutta virusta päätyy.

FIP:ä on kahta muotoa: kostea ja kuiva. Kissoilla, jotka kehittävät kostean FIP:n, pääoire on nesteen kertyminen vatsa-onteloon. Nämä ovat runsaasti vasta-ainetta kehittäviä kissoja, joiden solupuolustus on heikko. Taudin kuivassa muodossa vallitsevat erilaiset silmä- ja keskushermosto-oireet. Myös näiden kahden perusmuodon välimuotoja esiintyy. Kummassakin tautimuodossa esiintyy aluksi aaltoilevaa kuumetta, ruokahaluttomuutta, laihtumista ja väsymystä, elinkohtaiset oireet saattavat tulla esiin vasta viikkojen kuluttua. FIP:n diagnoosi tehdään verenkuvan ja biokemiallisten testien yhdistelmällä, sekä histologisesti elinnäytteestä. Varman diagnoosin saa vasta ruumiinavauksessa. Kaupallisesti on saatavilla vasta-aineisiin perustuvia koronavirustestejä, mutta kannattaa huomata, että testi kertoo vain se, onko kissa jossain elämänsä vaiheessa saanut koronavirustartunnan. FIP-sairautta se ei kuitenkaan tunnista: positiivinen tulos ei kerro kissan sairastavan FIP:iä eikä negatiivinen sulje pois FIPin mahdollisuutta.

FIP:iä esiintyy yleensä nuorilla kissoilla tai kissoilla, joiden immuunivaste on syystä tai toisesta heikentynyt. 85 % FIPiin sairastuneista kissoista on alle 2-vuotiaita. Aikaisemmin taudille ei ollut parantavaa hoitoa, mutta nyt saatavilla on lääke joka voi parantaa taudin kokonaan. Lääkkeen saatavuus Suomessa on kuitenkin vielä heikkoa, hoito kestää kuukausia ja lääke on kallis. Tärkeää taudin hoidossa on saada hoito aloitettua mahdollisimman nopeasti.

Yleisin kissoilla tavattava sieni on Microsporum canis (98 % infektioista). Muita, kissoilla harvinaisempia, patologisia sienilajeja ovat Microsporum gypseum ja Trichophyton mentagrophyte. Kissojen ihosieni-infektio eli dermatofytoosi voi tarttua myös kissasta ihmiseen. Ihmisten tartunnat ovatkin yleensä peräisin kissasta.

Yleisimmin Microsporum-tartunta löydetään pitkäkarvaisilta kissoilta, mutta oireettomissa taudinkantajissa on sekä lyhyt- että pitkäkarvaisia kissoja.

Kissa saa tartunnan suoran kontaktin välityksellä toisesta kissasta, tai sienen saastuttamasta ympäristöstä (myös saastuneet harjat ja kammat). Terve iho erittää sienen kasvua estävää talia, ja sieni-infektio alkaakin usein vaurioituneelta iholta. Riskitilanteita sieni-infektion saamiselle ovat kissanäyttelyt, -hoitolat ja eläinsairaalat. Sienten itiöt voivat säilyä tartuntakykyisinä huoneenlämmössä yli vuoden ajan.

Iho-oireita esiintyy yleisemmin kissanpennuilla. Nuoruus, stressi ja immuunijärjestelmää heikentävät sairaudet edesauttavat sairauden puhkeamista. Oireina voidaan havaita eriasteista kutinaa, mutta usein sairastuneet ihoalueet eivät kutise lainkaan. Turkissa voidaan havaita läiskittäistä karvattomuutta, katkenneita karvoja, hilseilyä, punoitusta, pyöreitä ja reunoilta punoittavia ihovaurioalueita ja leuan aknea. Ihomuutokset ovat usein pään alueella.

Kissa voi olla täysin oireeton, mutta siitä huolimatta kantaa sienitartuntaa jopa useiden kuukausien ajan. Luotettavin tapa varmistaa diagnoosi ja tunnistaa sienilaji on sieniviljely. Viljelyä varten kerätään karvaa eri puolelta kissaa esimerkiksi puhtaalla hammasharjalla. Diagnoosissa voidaan käyttää apuna myös ns. Woodin lamppua sekä kudosnäytteitä.

Sieni-infektion hoito on hankalaa ja aikaa vievää. Hoidon tulee kohdistua potilaaseen, talouden muihin eläimiin sekä kissan kotiympäristöön. Kissaa hoidetaan eläinlääkärin määräämällä paikallishoidolla ja suun kautta annettavalla lääkkeellä. Sairas eläin tulisi eristää muista ja eläimen turkki olisi hyvä ajella lyhyeksi. Ympäristön puhdistaminen on erittäin tärkeä osa hoitoa.

Jos kissalassa todetaan ihosieni-infektio, kasvatusohjelma ja näyttelytoiminta tulee keskeyttää, ja vierailijoiden pääsyä kissalaan välttää. Kissalan tulee olla taas sienivapaa, ennen kuin toiminta voidaan käynnistää uudelleen. Suomen Kissaliitto ry:n kotisivuilta löytyy lomake sienitalouksille. Lomakkeessa on ohje näytteenotosta ja tulosten toimittamisesta Suomen Kissaliitolle.

Esimerkki ympäristön puhdistamisesta:
– hävitä tai puhdista hyvin kissan makuualustat, harjat ja lelut
– pese tekstiilit pesukoneessa väljässä vedessä hyvin huuhdellen kahden viikon välein kolme kertaa, muista myös verhot
– imuroi ja desinfioi seinät, matot, lattiat ja lamput
– puhdista ilmastointiventtiilit, vaihda suodattimet kerran viikossa
– puhdista myös auto

Toista ympäristön desinfiointi kuukausittain, kunnes kissala on todettu sieniviljelyllä sienivapaaksi. Sopivia desinfiointiaineita ovat esimerkiksi kloriittipitoinen desinfektioaine, enilkonatsoli ja Virkon S.

Ennaltaehkäisynä kissalan uudet kissat olisi hyvä pitää karanteenissa, kunnes niistä on saatu negatiivinen sienitestitulos. Tuontikissan sieninäyte kannattaa ottaa aikaisintaan kahden viikon kuluttua maahantuonnista, jotta kissalle lähtömaassa mahdollisesti annettu estolääkitys ei vaikuttaisi tulokseen. Sienitesti olisi hyvä ottaa vuosittain kissalan kissoista. Näyttelyitä varten kissojen turkin kunnostus tehdään kotona, ja ainoastaan kissan omilla hoitovälineillä.

Isospora spp. aiheuttaa kokkidioosiksi kutsutun tartunnan tavallisimmin monen kissan talouksissa. Aikuinen kissa harvoin sairastuu, mutta pennuilla tartunta voi oireilla lievästä vakavaan vaihtelevin ripulioirein. Tartunnan kissa saa ympäristöstään syömällä tautia aiheuttavaa muotoa Isosporasta. Diagnoosi tapahtuu tutkimalla ulostenäytteitä, joita voidaan tarvita useampiakin samasta eläimestä.

Cryptosporidium parvum on myös yksi kokkidioosien aiheuttajista. Se ilmenee ripulioirein ja kissa voi sairastua aikuisiälläkin. C. parvum voi tarttua myös ihmiseen.

Giardia sp. voi olla kissalla oireeton tai aiheuttaa voimakasta vetistä ripulia. Eläin voi myös laihtua. Diagnoosin saaminen voi olla hankalaa ja voi tarvita useamman ulostenäytteen lyhyen ajan sisällä. Giardia on maailmalla yleinen ja se voi tarttua myös ihmiseen. Aikuisilla kissoilla se on usein oireeton, mutta pennuilla ja nuorilla se voi aiheuttaa vakavankin taudin. Giardia voi olla syynä kissalan lisääntyneeseen pentuekuolleisuuteen.

Toxoplasma gondii on alkueläin, jonka kissa voi saada esim. syömällä toksoplasman infektoimaa lihaa. Kissan suolistossa alkueläimet lisääntyvät ja kissa erittää joitakin viikkoja ulosteessaan myös ihmiselle tautia aiheuttavaa toksoplasman muotoa. Kissa, jolla vastustuskyky on heikentynyt, saattaa saada toksoplasman aiheuttaman kliinisen taudin, jonka oireita ovat. mm. kuume, hengitysvaikeudet, keltaisuus ja vatsanseudun kipu.

Tritrichomonas foetus on alkueläin, joka voi aiheuttaa etenkin pennuilla ja nuorilla kissoilla paksusuoliripulia. Ripuli voi olla veristä ja/tai limaista. Tautia esiintyy etenkin monikissatalouksissa. Diagnoosin tekeminen on hankalaa ja se pitäisi tehdä mahdollisimman tuoreesta ulostenäytteestä.

Tavallisimmat kissan sisäloiset ovat suolinkainen ja heisimadot.

Suolinkainen (Toxocara cati) on vaalean kellertävä 3-15 cm pitkä sukkulamato, joka elää ohutsuolessa. Suolinkaista kantavan kissan ulosteessa erittyy miljoonia munia päivässä. Kestää viikkoja ennen kuin munat kehittyvät maassa tartuntakykyisiksi (huoneenlämmössä n. kuukausi). Munat ovat niin pieniä, että niitä ei voi nähdä paljain silmin. Kissa voi saada tartunnan ympäristöstä suoraan tai väli-isännän, esim. jyrsijän, syömisestä. Kissanpentu voi saada tartunnan emoltaan maidon välityksellä.

Pikkupennulle suolinkaistartunta saattaa olla hengenvaarallinen ja oireita ovat yleinen huonokuntoisuus, pömppövatsaisuus, ripuli, ummetus, oksentelu, yskä ja laihtuminen. Täysikasvuisilla kissoilla tartunta on useimmiten oireeton, mutta se saattaa aiheuttaa laihtumista, oksentelua, ripulia, huonoa karvapeitettä ja karvanlähtöä. Suolinkainen voi tarttua myös ihmiseen.

Taenia taeniaformis eli kissanheisimato kuuluu kapeisiin heisimatoihin. Kissa saa tartunnan syömällä infektoituneen väli-isännän, kuten jyrsijän. Aikuiset heisimadot elävät kissan ohutsuolessa, ovat litteitä ja voivat olla jopa 60 cm pitkiä. Kissan omistaja näkee madosta vain ulosteen mukana tulevia jaokkeita, jotka ovat täynnä munia. Kissaan voi tarttua myös koiran heisimato (Dipylidium caninum), kirpun toimiessa väli-isäntänä. Heisimadot eivät yleensä aiheuta oireita, koska niitä on vain yksittäisiä suolistossa.

Leveisiin heisimatoihin kuuluvan lapamadon (Diphyllobothrium latum) kissa voi saada kypsentämättömästä järvikalasta. Lapamato voi olla useita metrejä pitkä ja koostuu 1-1,5 cm leveistä jaokkeista. Lapamadon loppupäästä irtoavista jaokkeista puristuu kissan ulosteen sekaan munia, joiden jatkokehitykselle on tarpeen päästä vesistöihin. Suoraan ulosteessa se ei vielä ole tartuttava. Tartunnan saaneella kissalla on usein lieviä ripulioireita.

Pohjoismaissa vielä harvinainen Echinococcus multilocularis -heisimato on hyvinkin yleinen muualla Euroopassa. Se voi tarttua myös ihmiseen ja aiheuttaa erittäin vakavia oireita. Tästä syystä erityisesti ulkomailla oleskelleiden ja/tai Suomeen tulevien tuontikissojen lääkitseminen heisimatoja vastaan ennen maahantuontia on erittäin tärkeää mikäli kissa on liikkunut ulkona. Ajantasaiset säädökset Suomeen tulevien kissojen heisimatolääkityksestä löytyvät Elintarviketurvallisuusviraston internet-sivuilta. Tällä hetkellä kissoilta ei vaadita heisimatolääkitystä Suomeen tultaessa.

Kissa saa tavallisimmin sisäloistartunnan syömällä loisen väli-isännän, kuten pienen jyrsijän. Näin ollen sisäkissojen tartuntariski on melko vähäinen. Rutiinimaisten matolääkitysten sijaan suositellaankin nykyään aikuisten sisäkissojen ulostenäytteiden tutkimista, mikäli matoja epäillään tai halutaan tietää tarvitseeko kissa matolääkitystä, esim. kerran vuodessa. Vapaana liikkuva tai ulkotarhassa jyrsijöitä syövä kissa sen sijaan altistuu sisäloistartunnalle. Tällainen kissa kannattaa testata useammin, mikäli altistus on jatkuvaa. Tarhasta tulisi siivota kissan ulosteet tuoreeltaan pois ympäristön kontaminaation välttämiseksi. Lemmikkejä ei tule päästää lasten leikkialueille, kuten pihan hiekkalaatikoille.

Korvapunkki (Otodectes cynotis) on hämähäkkieläimiin kuuluva ulkoloinen. Loinen on hyvin tarttuva, ja se viihtyy kissan lisäksi myös koiran ja fretin korvakäytävissä. Tartunta tapahtuu yleensä suoraan kissasta toiseen, mutta punkki säilyy elinkykyisenä pitkään myös ympäristössä. Ihmiselle punkki saattaa aiheuttaa korvakäytävän tulehduksen tai paikallisen ihotulehduksen. Oireina ovat voimakas kutina ja mahdollisesti itse raapimalla aiheutetut vammat. Selvin korvapunkin merkki on musta, kahvinpurumainen erite, josta on mikroskopoitaessa löydettävissä eläviä korvapunkkeja. Eläinlääkäriltä saatava reseptilääke on korvapunkkien häätöön tehokkaampi kuin reseptivapaat korvatipat. Perheen kaikki kissat (ja myös mahdolliset muut lemmikit) tulee hoitaa samanaikaisesti, ja asunto tulee siivota huolellisesti.

Sikaripunkit (kissalla Demodex cati ja Demodex gatoi) ovat melko harvinaisia, mutta mahdollisia tarttuvia iho-oireiden aiheuttajia. Oireet voivat vaihdella oireettomasta karvattomiin läiskiin ja voimakkaaseen kutinaan. Diagnostiikka perustuu punkin osoittamiseen mikroskoopin avulla. Hoito on pitkäkestoinen.

Hilsepunkki (kissalla Cleyletiella blakei) on useimmiten oireeton tai ilmenee vain turkin hilseilynä, mutta voi aiheuttaa ihmiselle kutisevia näppylöitä.

Kissan kirppu (Ctenocephalides felis) on onneksi Suomessa vielä harvinainen, mutta tuontikissojen kohdalla myös harvinaisemmat ulkoloiset kannattaa pitää mielessä ennen kissan päästämistä muun populaation joukkoon. Oravan, siilin ja linnun kirput voivat kuitenkin tarttua myös lemmikkeihin. Yleisin oire on kutina. Tehoavat lääkkeet ovat reseptivalmisteita.

Immuunilta (= rokotetulta) emolta saadut nk. maternaaliset vasta-aineet alkavat yleensä heiketä kissanpennulla 6-12 viikon iässä. Jos näitä emolta saatuja vasta-aineita on vielä rokotettaessa pennun elimistössä, ei rokote aiheuta riittävän vasteen muodostumista. Tästä syystä suositellaan vähintään kahta rokotuskertaa 3-4 viikon välein, siten että viimeisin pentuna annettu tehoste olisi annettu aikaisintaan 15-16 viikon ikäisenä. Elävää kissaruttorokotetta ei suositella annettavaksi alle 9 viikon ikäiselle kissalle. Eri rokotteilla on hieman toisistaan poikkeavat suositukset tehosteista ja uusinnoista, mutta kaikki ruttorokotteet pitää uusia vuoden kuluttua ensimmäisistä pentuna saaduista rokotteista.

Rokottaminen ei estä infektiota eikä välttämättä suojaa kaikilta oireilta. Kissaloissa, joissa hengitystieinfektiot ovat ongelmana, voi olla tarpeen käyttää suosituksista poikkeavaa rokotusohjelmaa hoitavan eläinlääkärin ohjeiden mukaan. Emoa ei suositella rokotettavaksi lainkaan tiineyden aikana, koska Suomessa on saatavilla vain eläviä heikennettyjä rokotteita. Maternaaliset vasta-aineet voivat heikentää myös kissaflunssarokotteiden tehoa pennuilla. Pennut tarvitsevat vähintään kaksi 3-4 viikon välein annettua rokotetta, tehosteen vuoden kuluttua ja sen jälkeen tilanteen ja annetun rokotteen mukaan.

Rabies eli vesikauhu on Suomessa hyvin harvinainen, mutta aina tappava eläintauti, joka tappaa myös tartunnan saaneen ihmisen. Kissat rokotetaan rabiesta vastaan tapauskohtaisesti tarpeen ja rokotevalmistajan ohjeen mukaan. Ulkomaille matkustettaessa rokote yleensä vaaditaan ja sieltä Suomeen palatessa täytyy ottaa huomioon kunkin maan omat säädökset sekä lisäksi mahdollisesti näistä poikkeavat näyttelyjärjestäjien säännöt.